Select Page

Jeesus rukoili ja sanoi:

»Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.

Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.» (Jh. 17:18–23)

Muutama vuosi sitten ilmestyi elokuva Lutherista. Siinä yhdessä kohtauksessa dramatisoidaan oivallisesti, miten Luther heräsi siihen todellisuuteen, etteivät aneet ja omat tekomme voi pelastaa esi-isiämme tai meitä itseämme. Pelastumme yksin armosta siksi, että Kristus pyhitti itsensä uhriksi meidän tähtemme.

Kyseisessä kohtauksessa Luther oli saanut luostarinsa apotilta kirjeen vietäväksi Roomaan. Hänen saapuessa sinne, hän ensimmäiseksi meni ostamaan aneen lunastaakseen edes menneelle isoisälleen taivaspaikan. Maksettuaan aneen ja saatuaan palan paperia, johon oli kirjoitettu hänen isoisänsä nimi piti Lutherin vielä kontata ylös pitkät kiviportaat ja rukoilla joka askelmalla Isä meidän -rukous. Tämä vapauttaisi Lutherin isoisän kiirastulesta ja varmistaisi tälle taivaspaikan.

Auringon paahteessa, pitkän matkan väsyttämänä ja valtaisassa tungoksessa Luther konttasi rappuja ylös… konttasi ja rukoili. Jo puolessa matkassa Luther alkoi vilkuilla ympärilleen ja näytti epäilevän tehtävän mielekkyyttä. Viimein päästyään ylös hän nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänen silmiensä eteen avautui järkyttävä näky. Sadat, elleivät tuhannet ihmiset jonottivat ostaakseen aneen varmistaakseen itselleen tai läheiselleen taivaspaikan. Rappusia, jotka Luther oli juuri kontannut ylös, konttasi satamäärin ihmisiä. Joukkoon mahtui joitakin rikkaita ja terveitä, mutta suurin osa oli äärimmäisen köyhiä, he olivat rampoja, sokeita, sairaita… He olivat käyttäneet matkaan ja aneen ostamiseen koko elämisensä.

Luther rypisti paperipalan kädessään ja antoi sen pudota maahan. Hän ymmärsi, että tuo paperipala oli arvoton eikä takaisi kenellekään vapautusta kiirastulesta ja paikkaa taivaassa.

Etelä-Euroopassa matkatessani olen joskus nähnyt miehiä ja naisia, jotka ovat matkanneet jalkaisin ja taakkoja kantaen. Selvimmin mieleeni on jäänyt mies, joka kulki avojaloin, joka oli kietaissut liinan lanteilleen ja kantoi isoa puista ristiä. Hän ei kävellyt, hän ryömi eteenpäin. Hän asettui pientareelle makaamaan pitkin pituuttaan, nousi seisomaan niin, että jalat tulivat pään kohdalle ja meni taas makuulle. Eteneminen oli hidasta ja hyvin vaivalloisen näköistä.

Päällepäin voi näyttää siltä, että oma matkan tekomme on vaivattomampaa. Tosiasia on kuitenkin, että joudumme päivittäin taistelemaan vanhan aatamin, vanhan ihmisen kanssa, joka elää ja voi hyvin meissä. Syvällä meissä asustaa halu pyhittää itse itsemme lain tekojen kautta. Siksi olemme usein valmiita etenemään hyvin vaivalloisesti, piiskaamaan itsemme huippusuoritukseen, jotta olisimme näyttäviä ja kiiltäviä Jumalan ja ihmisten silmissä. Ihmiset voivat tähän halpaan langetakin, mutta Jumala näkee sydämiimme.

Jumala ei odota meiltä lain tekoja, vaan rakkauden tekoja. Jumala ei odota, että piiskaamme itsemme huippusuorituksiin lain täyttämisessä, joilla pyhittäisimme itse itsemme. Ei. Kristus on jo pyhittänyt itsensä meidän tähtemme. Pyhittänyt, jotta meistäkin tulisi totuuden pyhittämät. Jotta meistä tulisi totuuden, ei meidän itsemme pyhittämät. Toisaalla Jeesus on sanonut: »Minä ole tie, totuus ja elämä.» Jeesus on siis pyhittänyt itsensä uhriksi meidän tähtemme, jotta meistäkin tulisi hänen pyhittämänsä.

Me emme itse voi mitenkään pyhittää itseämme. Vanha ihminen meissä on valmis melkein minkälaisiin uhrauksiin tahansa, valmis ryömimään mihin tahansa, kunhan ei tarvitsisi mennä Kristuksen tykö, nöyrtyä hänen hoidettavakseen ja armahdettavakseen.

Meidän ei tarvitse kuitenkaan vajota toivottomuuteen vanhan ihmisemme edessä. Kasteessa Jumala on synnyttänyt meissä uuden ihmisen. Kasteessa Jumala on meidät nimeltä kutsunut omakseen ja jokainen meistä on ristillä merkitty otsaan ja rintaan merkiksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on meidät lunastanut ja kutsunut opetuslapsikseen.

Jos ryömimme, ryömitään Kristuksen ristin juurelle, sillä siellä on meidän pyhityksemme. Jeesus sanoi: »Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä…» Ristin juurella päättyy meidän tiemme ja pyrkimyksemme alhaalta ylös Jumalan luokse, sillä Jumala on tullut alas meidän luoksemme. Omat tekomme ja aikomuksemme eivät voi meitä pyhittää. Meidät pyhittää uskomme Kristukseen, usko siihen, että Kristuksen uhri riittää Jumalan edessä. Vaikka olemme puutteellisia ja syntisiä ihmisiä, uskossa olemme pyhiä. Uskosta kumpuavat myös rakkauden teot ja hyvät aikomukset.

Jeesus rukoili: »Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. … Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä…»

Meidät on lähetetty. Meidät on lähetetty todistamaan, mutta minkälaisen todistuksen me annamme maailmalle? Olemmeko me yhtä niin kuin Jeesus rukoili. Olla yhtä ei tarkoita, että meidän tulisi olla samanlaisia, että meidän tulisi olla kaikesta samaa mieltä, että meidän olisi kaikkien sovittava samaan muottiin. Sellainen olisi Jumalan luomistyön moninaisuuden halventamista.

Tarina kertoo seurakunnasta, jossa kirkko lämmitettiin puukaminalla. Lämmityksestä huolehti vuorollaan kaksi ryhmää, jotka eivät kuitenkaan tulleet oikein hyvin toimeen keskenään. Toinen ryhmistä väitti hakkaavansa enemmän halkoja yhteiseen halkopinoon, jossa tuli aina olla riittävä määrä halkoja lämmittämiseen. Lopulta tuloksena oli kaksi erillistä halkopinoa. Eräänä sunnuntaina yksi seurakunnan lapsista oli tekstinluku vuorossa ja hän luki Efesolaiskirjeestä oman versionsa: »Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste, kaksi halkopinoa!»

Kuinka monta halkopinoa meillä on? Kristuksen ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä ja jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä. Kilvan kunnioittakaamme toinen toistamme, kunnioittakaamme älkäämme tuomitko ja hakataan halkoja yhteen pinoon.